Voikukkaa ja lupiinia

Pidän tässä hetken hengähdystauon sananjalkojen pilppuamisessa, kun vielä tuo maitohorsmaliemessä lilluva lankavyyhtikin on niin hyvässä jamassa ettei tarvitse lapsenvahtia. Kuitenkin hengähdystauonkin voi hyödyntää, ja tällä kertaa hyödynnän sen jatkamalla kertoilujani toukokuun lopun värjäyksistä.

Poimulehden jälkeen päätin kokeilla voikukan kukilla värjäämistä, kun olin lukenut, että voikukasta saa nättiä keltaista lankaa. Tienpientareella vielä näytti olevan ihan mukavasti voikukkia, joten niinpä lähdin voikukkajahtiin. Onneksi tuli mieleen ottaa käsiin kertakäyttöiset lateksihanskat - kiittelin valintaani moneen kertaan, kun huomasin, kuinka keltaisiksi hanskat muuttuivat. Itse väripadan kanssa ei sitten ihan niin hyvin käynytkään. Kun otin langat pois padasta ja pesin ja huuhtelin ne, niin eiväthän ne mokomat olleet keltaista nähneetkään - olivat vähän sellaista mitäänsanomattoman vaaleanruskeaa tai beessiä. Kuivatuskaan ei parantanut tilannetta, vaan langat itsepintaisesti pysyivät silkan beesseinä. Väri sinänsä ei ollut mitenkään ruma, mutta kun odottaa keltaista, niin beessi ei oikein innosta kiljumaan riemusta.

Kaadoinkin sitten väriliemet pois edes yrittämättä kokeilla jälkiväriä, ja heitin pataan lupiininlehtiä ja -varsia, joista värjäyskirjani mukaan pitäisi syntyä viheriäistä. Sitten katsoin tarkemmin kirjan ohjetta, jossa olikin alunan asemesta puretusaineena kuparivihtrilli, jota minulla ei tietenkään ollut. No, eipä tuo mitään, tuumasin, opettelemassahan tässä ollaan - katsotaan, mitä tuleman pitää. Siitä padallisesta sitten lähtikin syntymään tosi kirkasta keltaista, suorastaan hohtavaa keltaista. Ei se kovin kauas neonkeltaisesta jäänyt - sen verran tarpeeksi paljon kuitenkin, ettei tarvinnut langalla vesilintua heittää. :)

Kun väri oli niin kaunis, niin heitin sitten jälkiväriin samanlaisen satagrammaisen vyyhdin kuin mitä ensimmäisessä lupiinivärikylvyssä oli uiskentelemassa käynyt, ynnä parikymmengrammaiset testailuvyyhdit luonnonvalkoista Nallea ja rusehtavanharmaata Seitsemää veljestä. (Jossain lankalaatikoiden pohjilla vuosia unohduksissa olleita lankoja - varsinaiset värjäysvyyhdit olin tilannut lankakauppa Kujeesta, ja olen muuten kovin tyytyväinen niihin, langat ovat erittäin laadukkaita. Voin hyvin lämpimästi suositella Kujeen värjättävien lankojen tarjontaa - itse olen ehtinyt testata bambusukkalangan, ohuen sukkalangan ja paksumman sukkalangan, mutta luotan kyllä siihen, että muutkin olisivat yhtä laadukkaita.)

En tiedä minkä verran aiheutui pesuhuoneen heikonpuoleisesta valaistuksesta (pitääkin muistaa pyytää tuoretta aviomiestä toteuttamaan varsinaisten lisäksi myös sivutoimiset aviolliset velvollisuutensa ja vaihtamaan pesuhuoneeseen kirkkaampi lamppu) ja minkä verran jostain muusta, mutta langat olivat niin vaaleita että näyttivät melkein valkoisilta. Heitin vanhaan muovivannaan kaikki kolme lankavyyhtiä ja muuripadassa olleet vedet ensinnäkin siinä toivossa, että lisäliotus hieman voimistaisi väriä, ja toiseksi siksi, että saisin lisää pohtimisaikaa sen suhteen mitä tehdä, sillä välin kun värjäisin seuraavat langat.

Googlailemalla olin löytänyt mainintoja siitä, että erityisesti kukista uutettavat värit saattaisivat taittua ruskeampaan suuntaan, jos lämpötila nousee liian korkealle. Kun vielä erään nimeltämainitsemattoman silloisen avomiehen toiminnan vaikutuksesta lämpötila oli ensimmäisessä voikukkakokeilussani käynyt 90:ssä asteessa, niin ajattelin kokeilla löytämieni väitteiden paikkansapitävyyttä kokeilemalla uudelleen voikukkavärjäystä uusilla kukinnoilla - kas siinä ainakin väriainelähde, josta ei ihan äkkiseltään tule pulaa. Olinkin siis käynyt lupiinin jälkivärikylvyn aikana keräilemässä tienpientareelta uuden satsin voikukan kukintoja. (Ja vaikka tuossa hieman ikävänpuoleisesti sanoinkin silloisesta avomiehestäni, niin täytyy todeta, että kaikillehan sattuu vahinkoja - minäkin olisin voinut tuon mokan saada aikaan. Kyllä Jouni on aivan ihana mies, kun viitsii pitää silmällä väripatani lämpötiloja sillä aikaa, kun minä käyn keräilemässä kasveja seuraavaa värjäyserää varten. Eiköhän jotain kerro jo sekin, että Jouni on nyt toukokuun värjäyssessioiden jälkeen muuttunut entiseksi avomiehekseni - nykyään hän on avIomieheni. ;) )

Ja niinhän siinä kävi, että kun tarkemmin piti silmällä lämpötiloja, niin voikukastakin sai aikaan keltaista! Siinä vaiheessa kun voikukkaliemi oli jäähtynyt ja värjätty vyyhti oli huuhdottavana, vilkuilin että kovin hailakoilta näyttivät lupiinin jälkivärit jatkoliotuksestansa huolimatta, joten päädyin heittämään ne parikymmengrammaiset testailuvyyhdit voikukkien jälkiväriin. Jäin vielä pohtimaan, mitä tekisin melkeinpä valkoisen näköiselle 100-grammaiselle vyyhdille. Minivyyhdit ottivat itseensä ihan mukavan värin, ja kun satagrammainen lupiinin jälkivärissä käynyt vyyhti alkoi olla kuiva, niin minua ei yhtään harmittanut, etten ollut vielä keksinyt mitä tehdä sille: kuivuttuaan vyyhti oli värikkäämmän näköinen - vaalea kylläkin, mutta aivan ihanan sävyinen vaalea, suunnilleen puuterikeltainen, joka sopii kivasti vaikka kuinka monen langan viereen vaaleammaksi raidaksi.

Tuossa vieressä vielä pikkukuva yllä kuvailemistani värjäilyistä. Kerien tietoja vasemmalta oikealle: Kolme ensimmäistä kerää ovat siitä ruskeaksi taittuneesta ensimmäisestä voikukkakokeilusta. Iso kerä on puretettu alunalla, pienempiin käytin alunaa ja viinikiveä. Pikkukeristä ylempi oli alunperin luonnonvalkoista Nallea, alempi rusehtavan harmaata Seitsemää veljestä. Seuraavat kaksi päällekkäin olevaa isompaa kerää ovat lupiinin ensimmäinen värikylpy ja jälkiväri. (Puretusaineena aluna.) Lopuista kolmesta kerästä alla oleva isoin on se toinen voikukkakokeilu - oikeasti keltaisempi kuin mitä kuva suostuu paljastamaan. (Myös tässä puretusaineena aluna.) Sen päällä ovat ne parikymmengrammaiset testierät, jotka kävivät sekä lupiinin että voikukan jälkivärissä - vasemmanpuoleinen oli alunperin rusehtavan harmaa Seitsemän veljestä, oikeanpuoleinen oli luonnonvalkea Nalle. Molemmat pikkukerät oli esikäsitelty alunalla ja viinikivellä.

Tämän blogientryn kirjoittamisen aikana sain maitohorsmakokeiluni päätökseen, ja päädyin jättämään sen ainakin vielä hetkeksi aikaa lillumaan liemessänsä. Siitä näyttäisi olevan tulossa ihan kaunista hentoa keltaista. Tähän hätään en kirjoittele enempää, mutta kunhan taas ennätän muun ohjelman lomassa kirjoittelemaan blogianikin varten, niin tulossa on vielä kuvailua kanervilla, kuusenkävyillä, koivunlehdillä ja pajunlehdillä värjätyistä langoista.

Sitäkii mie oon täs vähä miettint, ett ko toi kirjakielel kirjottamiin kuitennii on jonniiverran vaivalloist, ja ko kosotät'kii kirjottaap melko samal murteel ko mitä mie isse puhun ja kirjotan, ett jatkasink mie kirjakielel tai ainennii yleispuhekielel kirjottamist, vai tekisinkö mie niinko kosotät tekkööp, ja kirjottasi suoraa miun omal murtehellain. Mie kyl ponuan, jotta miun murtehein ei välttämäti kaikille kauhian tutult tai helpolt kuulosta (kuten esmerkiks miun pohojammaalaselle aviomiehellein), nii sen tautta mie pohin jotta jos jatkais kirjakielist kirjottelluu. Toisaalt miult luistaap juttu paljo nopiammi ja sujuvammi, jos mie pääsen käyttään miun ommaa murrettain. Lisäks mei monellaiset murteet tääl Suomenmaas on iso rikkaus, jok' häätyyp säilyttää - miun anoppiinki tietää sen, hää on iha kirjottant omast eteläpohjanmaalaset murtehestans usiammankin sana- ja sanontakirjan, ja hää mielelläns juttelee miun kanssain omastans ja miun murtehestain, ko myö kummattii ymmärretään mikä rikkaus murteet on, ja kunnioitetaa myös muit ko omaa murrettamme. Mutt' ko se oma murre on oma murre, nii sehä se tuttu omp, eikä sitä oikenstesa kannata muit murtehii alkaa apinoia, nii ei meist kumpanenkaa ees vuota, ett toine alkas puhhuu toise murteel.

Mutt tään vuolassanase karjalaistyylise puhheenpätkän jälkee mie kysysin, ett sattuisko teil lukijoil (toivottavast miul ois ees par' lukijaa, vaikk' vast'ikkää alottelin tään bloginpion) olemaa mielpitteit, ett haluisittako työ mieluummi lukia yleispuhekielist tekstii vai miun omaa murrettain?